Salko-Virtanen Web Site

Tervehdys! Olen tämän sivuston perustaja Annukka Miettinen.Aloin tekemään tutkimusta vuonna 2012 koettuani koko aikuiselämäni tietynlaista juurettomuutta. Tärkeimmät juureni toki ovat vanhemmissani ja isovanhemmissani, mutta paikkakuntainen juurettomuus sai minut ottamaan selvää, mistä oikein tulenkaan. Synnyin Vantaalla, kasvoin Vihdissä ja sen jälkeen vietettyäni nuoruuteni hullut vuodet pääkaupunkiseudulla, olen onnellisesti kotiutunut Nummelle. Nummen lisäksi Salo on minulle tärkeä ja kodikas paikkakunta, koska molemmat vanhempani ovat sieltä kotoisin ja isovanhempieni luona Salossa olen viettänyt aina paljon aikaa. Isovanhempani, sydänystäväni, ovat toimineet suurena inspiraationlähteenä tutkimukseeni. Haluan pystyä kertomaan myös heille heidän taustoistaan ja heidän tietävän että arvostan omaani, oli se millainen hyvänsä. Haluan ajatella, että olen summa edellisien sukupolvien kokemasta, näkemästä ja tuntemasta ja osa suurta kokonaisuutta. Se tuo turvaa. On mielenkiintoista vertailla menneiden sukupolvien edustajien yhdennäköisyyttä suvun nuorimpien ulkonäköön ja kuulua johonkin, olla jonkun näköinen. Minä olen äidin ja äidinäidin ja äidinäidinäidin näköinen, eittämättä. Toisaalta, minussa on paljon myös isäni piirteitä, niin henkisiä kuin fyysisiä. Tutkimukseni on esikoiseni synnyttyä vuonna 2013 laajentunut myös mieheni sukuun ja toivon kovasti, että poikani Oskari ja Eemeli osaavat myöhemmin arvostaa juuriaan yhtä paljon kuin minäkin.  Haluan omistaa tutkimukseni isovanhemmilleni:  Ukilleni, jota en koskaan ehtinyt nähdä, koska synnyin vajaa vuosi sen jälkeen kun hän menehtyi vaikean sairauden jälkeen, ja josta olen kuullut niin paljon, että olen voinut kuvitella hänet. Äkäpäiselle ja ehdottomalle Mummilleni, joka kuitenkin rakastaa suurella sydämellä ja on iän myötä oppinut halaamaan. Hän on vuodesta 1981 asunut yksin taloaan ja ihailen sinnikkyyttä, jolla hän edelleen istuttaa ja nostaa sipulit ja perunat. En ikinä unohda tilannetta mansikkamaalla, jossa 89-vuotias Mummi poimi vastusteluistani huolimatta kaikki mansikat ja antoi niitä minulle aina löytäessään. "Syöhän tyttö siitä", hän sanoi. "Anna pojankin maistaa. Ei liikaa, ettei tule maha kipeäksi".    Mummulleni, jonka viisautta ja empatiakykyä olen aina kadehtinut. Jonka realismia olen aina ihaillut ja joka on aina antanut minun tehdä omat virheeni eikä koskaan ole tuominnut, kun olen tehnyt typeryyksiä elämäni varrella suuntaan jos toiseen. Mitä ikinä olenkaan tehnyt, on Mummu aina osannut lohduttaa ja vakuuttanut virheidenkin olevan osa elämää. Papalleni, joka on tietynlaisesta suomalaisesta juroudestaan huolimatta aina osannut osoittaa tykkäävänsä. Joka rakastaa lapsia ja sumeilematta laittaa siivilän päähänsä kun Oskari niin tahtoo ja leikkii olevansa ritari laukaten pojan kanssa ympäri huushollia. Joka aina halaa, kun nähdään.